Hindulaisuuden aikakausioppi on varsin taidokas ajatusrakennelma. Brahmān päivä, kalpa, on 4.32 miljardia vuotta. Brahmān yö on yhtä pitkä. Brahmā elää sata vuotta, jonka jälkeen kaikki, myös ylemmät ja alemmat maailmat tuhoutuvat. Sadan Brahmān vuoden ajan vallitsee kaaos ja sen jälkeen syntyy uusi Brahmā. Tämä kierto jatkuu loputtomiin. Brahmān päivä jakaantuu neljääntoista kauteen, manvantraan, joilla kullakin on oma Manu, pelastajahahmo. Kukin kausi loppuu vedenpaisumukseen, jossa Manu pelastaa ihmiskunnan rippeet seuraavaan kauteen. Brahmān päivä jakaantuu myös tuhanteen 4.32 miljoonan vuoden sykliin, mahā-yugaan. Kukin näistä yuga-sykleistä jakaantuu neljään yuga-aikaan, joiden pituudet suhtautuvat kuten 4, 3, 2 ja 1. Aikojen nimet ovat Satya, Tretā, Dvāpara ja Kali. Ensimmäinen aika on kulta-aika ja muut edustavat etenevää rappeutumista. Aika, jota nyt elämme, vuosi 2016, on 5116 vuotta Kalin yugaa ja se on kahdeskymmeneskahdeksas mahā-yuga seitsemännestä manvantrasta, eli jossain kalpan puolivälissä.
Kuinka joku rohkeaa keksiä jotain näin monimutkaista ilman ainuttakaan koetta, joka tukisi teoriaa?
Ei se aluksi ole ollut näin monimutkainen. Laskelmassa on merkillinen ongelma: Brahmān päivän, kalpan, pituus 4.32 miljardia vuotta ei jakaudu luvulla 14, joka on manvantrojen lukumäärä kalpassa. On mahdotonta, että tällaisissa laskelmissa olisi alunperin käytettu jaottomia lukuja. Kaiken täytyy muodostua kokonaisluvuista. Laskelma on siis jollain tavoin väärin muodostettu ja sen alkuperäinen muoto ehkä löydetään etsimällä uskottavat selitykset teoriaan jääneille omituisuuksille.
Lähtökohtana voidaan pitää Veda-kirjoja, koska vain ne ovat koskemattomia pyhiä tekstejä. Veda-kirjojen hindulaisuudessa, noin vuodelta 1000 eKr, ei vielä tunnettu Brahmāa, vaan pääjumala oli Indra. Monimutkainen aikakausioppi löytyy vasta myöhäisemmistä teksteistä, kuten Rāmāyana ja Mahābhārata.
Mahābhārata sai lopullisen muotonsa noin 400 jKr, ehkä kristinuskon vaikutuksesta.
Veda-kirjojen aikana Indra siis oli päääjumala. Myöhemmin Indrasta tuli vain deva, puolijumala, ja pääjumalaksi, ainoaksi Jumalaksi, tuli Brahmān, joka esiintyy kolmessa muodossa: Brahmā, Vishnu ja Shiva, ja näitä vastaavissa energioissa, eli naispuolisissa jumalissa. Brahmān päivä on 12.000 devan päivää. Devan, siis Indran, päivä on 1000 ihmisen vuotta. Indran päivä siis on 1000 ihmisen vuotta ja Indran vuosi on 360 Indran päivää. Indran vuosi on siis 360.000 vuotta. Tästä voi lähteä etsimään alkuperäistä muotoa etsimällä vastineet yuga-ajoille.
Tarina neljästä yuga-ajasta voidaan suoraan yhdistää Lähi-Idän myyttiin neljästä ajasta: kultakausi, hopeakausi, pronssikausi ja rautakausi. Kultakausi oli Eedenin paratiisin aikaa ja sijoittuu jääkauden loppuvaiheeseen ennenkuin ilmasto alkoi kuivua. Jääkauden aikana Lähi-Itä oli vihreää aluetta ja ihmiset metsästivät antiloopeja. Ensimmäinen pysyvä asutus muodostui juuri siellä. Jääkauden loputtua ilmasto kuumeni ja kuivui. Ihmiset joutuivat aloittamaan maanviljelyn. Kaiken ymmärrettiin jatkuvasti vain huononevan aina uudelle ajalla saakka. Indran aikana mahā-yuga on siis viitannut jääkauden jälkeiseen aikaan. Zarathustralaisuudessa todella on muistuma jääkaudesta. Veda-kirjat ja zarathustralaisuuden vanhimmat kirjoitukset ovat samaa perua. Voidaan ajatella, että mahā-yuga viittasi jääkauden jälkeiseen aikaan.
Manvantra-kausi loppuu vedenpaisumukseen ja kullakin kaudella on oma Manunsa. Myytti Manusta ja tulvasta on yksi versio Lähi-Idän ja Kaukasus-vuorten vedenpaisumusmyyteistä. Niiden lähtökohtia ovat Sumerien vedenpaisumustarina ja myytit jääkauden jälkeisistä suurista tulvista. Sumerien vedenpaisumustarina Shurupakkin tulvasta perustuu ilmeisesti noin vuonna 2.900 eKr esiintyneeseen jokitulvaan Shurupakkin kaupungissa. Jääkauden jälkeisiä suuria tulvia oli useita: kreikkalaiset kertovat suuresta Ogygesin vedenpaisumuksesta. Manun tulva on siis ajoitettavissa jääkauden jälkeiseen aikaan.
Luonnollinen tulkinta on, että Indran vuosi 360.000 vuotta olisi alunperin jaettu kymmeneen 36.000 vuoden mantvara-kauteen ja kukin kausi olisi jaettu neljään yuga-aikaan, joiden pituudet suhtautuvat kuten 4,3,2 ja 1. On huomattava, että 4+3+2+1=10, se viittaa jakoon kymmeneen osaan. Kymmenen on sormien luku ja aina luonnollinen suure. Viimeisen kauden yuga-ajoiksi saadaan:
14.400 vuotta 35.600 eKr – 21.200 eKr
10.800 vuotta 21.200 eKr – 10.400 eKr
7.200 vuotta 10.400 eKr – 3.200 eKr
3.600 vuotta 3.200 eKr – 400 jKr
Ajoituksessa on käytetty arvioita, että hindulaisuuden laskelmat olisivat vuodelta 400 jKr, että Nooan vedenpaisumus ajoittuisi 3.200 eKr, kuten siihen aikaan yleisesti uskottiin, ja että Ogygesin vedenpaisumus olisi 10.000 vuotta ennen Platonin aikaa. Tällä laskelmalla kulta-aika sijoittuu aikaan, josta ei enää ollut mitään muistikuvaa. Selvästi yllä olevassa taulukossa on jotain järkeä ja se voisi olla syy yuga-aikojen jakoon kaavalla 4:3:2:1. Monet hindulaisuuden myytit tulivat Intiaan arjalaisten valloittajien mukana. Arjalaiset olivat indo-eurooppalaista kieltä puhuva kansa, alunperin Iranista, ja heidän tulvamyyttinsä ovat varmasti kuluneet Lähi-Idän myyttiperinteeseen.
Kun Brahmā otti paikkansa luojajumalana, Indra alennettiin devaksi. Olisi luonnollista olettaa, että Brahmān päivä olisi tuhat devan vuotta. Tämän sijaan hindulaisuudessa Brahmān päivä onkin 12.000 devan vuotta. Mikä voi tässä olla taustalla? Brahmā on luojajumala, ja Raamatun mukaan maailma luotiin seitsemässä päivässä ja seitsemässä yössä. Vuoden 400 jKr paikkeilla kristinuskoa levitettiin myös Intiassa, joten Raamatun luomiskertomuksen voi olettaa tunnetuksi myös Intiassa.
Raamatussa Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja kuudessa yössä. Seitsemännen päivän ja yön hän lepäsi. Myös Brahmā lepää. Vain Vishnu ja Shiva toimivat. Tämä antaa luonnollisen selityksen luvuille 12 ja 14 hindulaisuuden laskelmassa. 12=6*2 vastaa kuutta päivää ja kuutta yötä, kun taas 14=2*7 vastaa seitsemää päivää ja seitsemää yötä. Brahmā luo siis maailman seitsemässä päivässä ja seitsemässä yössä, josta lepää viimeisen päivän. Koko luomiskausi kestää siis neljätoista devan vuotta, eli 5.04 miljardia vuotta. Kaikki tästä ajasta ei ole kulunut, koska Brahmā lepää nyt.
Tästä kaikesta voidaan päätellä, että hindulaisuuden aikakausiteoria on vain taidokkaampi versio Lähi-Idän luomismyytistä, joka alunperin on ollut paljolti sama kuin Raamatussa.
Tämä siis on aikakausioppi. Se perustuu vanhempaa pohjantähtioppiin. Noin 1500 eKr pohjantähtioppi muuttui Assyyriassa astrologiaksi, jossa aikakaudet olivat eläinratan merkkien määräämät ajat. Noin 600 eKr astrologian aikakaudet malli korvattiin zarathustralaisuudessa kiinteillä vuosituhansilla ilman selvää kytkentää tähtitaivaaseen. Tämä malli siirtyi persialaisaikana juutalaisille, jotka muotoilivat sen 7000 vuoden teoriaksi, joka vaikutti kabbalismissa hyvin pitkään. 1800-luvun lopulla eurooppalaiset esoteerikot tutustuivat moniin uskontoihin ja muotoilivat esimerkiksi sen version aikakausiopista, joka teosofian perustajan, Helena Balavatskyn, kirjassa esitetään.
Palataan alun kysymykseen. Miksi Pöytäkirjojen kirjoittajat väittivät, että messiaaninen salaseura oli levittänyt darwinismia tietäen, että oppi oli väärä? Vastaus ehkä oli seuraava: darwinismi oli ase kristinuskoa, erityisesti katolista kirkkoa, vastaan, se tuhosi uskon Raamattuun. Samalla darwinismi tuki kapitalistista kilpailuperiaatetta, joka Pöytäkirjojen kirjoittajien mielestä oli väärä oppi. Esoteeristen salaseurojen jäsenet etsivät salaisuuksia ja he uskoivat Jumalaan ja johonkin versioon aikakausiteoriasta. He uskoivat kehitykseen, mutta sielun ja henkivoimien avulla, eivät darwinismin mekanismilla.
Tämän käsityksen voi perustella Alice A. Baileyn kirjoituksilla. Bailey oli Helena Blavatskyn oppilas ja liittyi Teosofiaseuraan luultavasti vuonna 1917. Myöhemmin Bailey joutui riitaan teosofian uuden johtajan Annie Besantin kanssa ja Baileyn teosofiasuunta kehittyi erilleen Teosofiaseuran teosofiasta. Nykyiset New Aga -uskonnot syntyivät Baileyn teosofiasta.
Alice Baileyn kirja Kristuksen jälleentuleminen vuodelta 1948 tekee selväksi, että teosofiassa odotettiin uutta synkrenistista maailmanuskontoa ja uutta Kristushahmoa. Oppi noudattaa aikakausiteoriaa: Kalojen ajan jälkeen tulee Vesimiehen aika. Muutosaikaan liittyy sota, joka tulkittiin molemmaksi maailmansodaksi. Vanhat uskonnot, kuten kristinusko, häviäisivät, ja uusi uskonto yhdistäisi Idän buddhismin ja hindulaisuuden Lännen okkultismiin ja kristinuskoon. Annie Besant toivoi uutta Kristusta Jiddu Krisnamurtista, mutta Krisnamurti sanoutui irti hankkeesta vuonna 1929. Kristuksen jälleentuleminen toivoo Yhdistyneistä kansakunnista maailmanhallitusta.
Alice Baileyn kirja Tutkielma Valkoisesta Magiasta vuodelta 1934 on pääosin tyypillistä esoteeristä tekstiä, mutta siinä on pieni osa kappaleessa Maailmanpalvelijoiden uusi ryhmä, joka on jotensakin ymmärrettävä. Kohta alkaa sivulta 401 ja tekstiä kannattaa lukea noin kolmekymmentä sivua. Tässä kohdassa kerrotaan salaseuran, Hierarkian, kuviteltu historia ja kuvaillaan sen päämäärät. Päämäärä (s. 403) on syrjäyttää kaikki kirkot, kaikki ryhmät ja kaikki organisaatiot ja ennen pitkään muodostaa valittujen harvainvalta, joka hallitseen ja ohjaa maailmaa, sekä (s. 420) muokata hitaasti ja varmasti julkista mielipidettä, joka vähitelleen irtaannuttaa ihmisen uskonnollisesta lahkolaisuudesta, kansallisesta eristäytyneisyydestä ja rodullisista ennakkoluuloista. Sivulla 416 viitataan Hierarkian kokoukseen noin seitsemäntoista vuotta ennen kirjan kirjoittamista, siis vuonna 1917, jolloin olisi päätetty perustaa ryhmä, jolla ei olisi opinkappaleita ja joka hitaasti pyrkisi muuttamaan yhteiskuntaa.
Vuosi 1917 on viimeinen vuosi, jolloin kumouksellinen vapaamuurarius suoraan osallistui vallankumoukseen. Sinä vuonna bolsheviikit pääsivät valtaan Venäjällä. Vallanvaihtoa edelsi poliittisen vapaamuurariuden lyhyt kausi. Tämä poliittinen vapaamuurarius oli synnytetty vallankumousta varten ja juuri se esti armeijaa ja hallitusta pysäyttämästä vallankumousta. Todellisuudessa kumouksen tekivät vapaamuurarit ja he luovuttivat vallan bolsheviikeille. Trotsky oli yrittänyt kumousta vuonna 1905, mutta ilman vapaamuurareita se ei ollut onnistunut.
Vuonna 1917 kumouksellinen vapaamuurarius lopetti poliittisen toimintansa. Toiminta jatkui teosofian piirissä. Helena Blavatsky oli 12 asteen vapaamuurari naisia hyväksyvässä Ancient and Primitive muurariudessa ja 32 asteen vapaamuurari memfisin ja misraimin riitissä. Nämä eivät ole hyväksyttyä (regular) vapaamuurariutta, mutta ne ovat juuri kumouksellista muurariutta. Annie Basant oli 3 asteen Le Droit Humaine Co-vapaamuurari. Alice Bailey ei ollut vapaamuurari, mutta hänen aviomiehensä oli 32 asteen vapaamuurari. Teosofia jatkoi kumouksellisen vapaamuurariuden perinnettä.
Vuonna 1917 synnytetty ryhmä viitannee Fabian-seuraan. Englannin Fabian-seura pyrki sosialismiin hitailla muutoksilla. Seuran ensimmäinen vaakuna oli susi lampaiden vaatteissa ja ensimmäinen logo oli kilpikonna tekstillä: kun lyön, lyön kovaa. Fabian-seura on sittemmin kesytetty ja se on yksi sosiaalidemokratian tukipilareista ja osa Englannin työväenpuoluetta. Siltä suunnalta ei enää odoteta maailmansosialismia. Alussa fabianismi levisi varsin laajalle Brittiläiseen imperiumiin ja tuhosi Englannin maailmanvallan: Nehrun ja Gandhin Intiaan sekä Ba’ah-puolueen Irakiin ja Syyriaan.
Alice Baileyn kirjan kohta tulee ymmärtää oikein: ei käynnistetty mitään uutta kumouksellista vapaamuurariutta. Sellaista salaseuraa ei enää ole. Käynnistettiin useampia erillisiä ryhmiä. Niiden avulla hallinnassa ollut media saattoi ohjailla julkista mielipidettä tukemalla tai tuomitsemalla ryhmien käsityksiä. Muuta ei tarvittu kuin median ja rahoituksen hallinta. Baileyn kirjan sivulla 415 viitataan Hierarkian finanssiryhmään, joka hallitsee diktaattorin tavoin kaikenlaatuista kanssakäymistä, kauppaa ja vaihtoa. Bailey siis väittää, että tällainen ryhmä oli olemassa 1934, se toteutti Hierarkia-salaseuran Suunnitelmaa Hierarkian johtamana ja Bailey itse työskenteli Hierarkialle. Tätäkin kohtaa sopii miettiä.