Rituaalimurhatapauksia tunnetaan noin 150. Paria väärää hälytystä lukuunottamatta rituaalimurhat olivat todellisia. Niitä ei voi selittää muulla kuin uskonnollisella kultilla: murhissa oli samanlaisia piirteitä ja niitä tapahtui laajalla alueella Euroopassa, alueella jossa asui juutalaisia, ja usean sadan vuoden aikana. Yksittäiset murhaajat ja edes sarjamurhaajaperheet eivät voisi toimia niin kauan ja laajalla alueella. Murhat olisivat erilaisia eri aikoina ja eri paikoissa. Englannin murhat loppuivat, kun juutalaiset karkoitettiin. Yksinkertaisin selitys on, että rabbiinisen juutalaisuuden ohella juutalaisuuden piirissä vaikutti messiaaninen, kabbalistinen ääriryhmä, jonka tilille murhat voi laskea.
1800-luvulla oli useita suurta huomiota saaneita rituaalimurhaoikeudenkäyntejä. Katsotaan hyvin lyhyesti kolme niistä: Damaskus (1840), Tiszaeszlar (1882-83) ja Kiev (1911-13).
Damaskuksen tapauksessa roomalaiskatolinen pappi Tomaso ja hänen arabialainen palvelijansa Ibrahim Amara katosivat. Poliisi syytti 14:sta juutalaista rituaalimurhasta. Neljä syytettyä tunnusti murhan ja heille luvattiin siitä armahdus. Tunnustuksissa he kertoivat, minne papin ja palvelijan ruumiiden jäänteet oli piiloitettu. Jäänteet löydettiin kyseisistä paikoista. Pappi Tomaso tunnistettiin vaatteiden jäänteistä. Kuulustelussa käytettiin kidutusta, mutta kidutukslla ei syyttömiä saa ilmaisemaan oikeaa paikkaa, mihin uhrien ruumiit on piiloitettu. Rabbi todisti, että juutalaisen perinteen mukaan pääsiäisen matzoihin tarvitaan verta. Osa syytetyistä tuomittiin kuolemaan.
Epäiltyjen syyllisyyttä pidettiin sitovasti todistettuna, samaan tulokseen pääsivät ulkomaiset tarkkailijat. Miljonääri Moses Montefiore ja vapaamuurari Adolphe Crémieux tulivat syytettyjen avuksi. Tapauksesta tuli suuri skandaali. Lopulta vielä elossa olevat syytetyt vapautettiin Syyriaa silloin hallineen Egyptin Muhammed Ali Pashan käskyllä. Kuten Johannn Frankelin kirjassa (1997) The Damascus Affair; “Ritual Murder,” Politics and the Jews in 1840 kerrotaan, syytettyjä ei koskaan julistettu syyttömiksi eikä Muhammed Ali uskonut heidän syyttömyyteensä. Muhammed Ali otti vastaan suuren lahjuksen ja vapautti oikeudessa syyllisiksi todetut poliittisista ja taloudellisista syistä.
Tiszlaeszlarin tapauksessa unkarilainen 14-vuotias tyttö Eszter Solymosi katosi 1. huhtikuuta 1882. Viisivuotias juutalaispoika Samuel Schorf kertoi leikkikavereilleen, että hänen isänsä ja muut miehet olivat tappaneet Eszterin. Hän oli kuullut siitä isoveljeltään Móritzilta. Samuel antoi todistuksen myös tutkivalle tuomarille. Aluksi 14-vuotias Móritz Schorz kielsi tietävänsä mitään Eszteristä, mutta murtui kuulusteluissa ja sittemmin todisti isäänsä ja kymmentä muuta juutalaista vastaan koko pitkän oikeudenkäynnin ajan. Móritzin mukaan rituaaliteurastaja oli katkaissut Eszterin kaulan, hän oli nähnyt tapauksen tirkistelemällä synagoogan sisemmän oven avaimenreiästä. 18. kesäkuuta 1882 löydettiin ruumis, se oli poimittu joesta ja sitten haudattu. Eszterin äiti tunnisti vaatteet Eszterin vaatteiksi, mutta väitti, että ruumis ei ole Eszterin. Kolme lääkäriä tutki ruumiin. Ruumis kuului 18-20 vuotiaalle naiselle, joka käsien sileyden perusteella ei ollut eläessään tehnyt kovaa työtä ja jalkapohjien perusteella kulki aina kengissä, toisin kuin Eszter. Hänen hiuksensa oli ajeltu. Kaulaa ei ollut katkaistu. Nainen oli kuollut tuberkuloosiin. Nainen oli ollut kuolleena 8-10 päivää ja maannut joessa 3-4 päivää. Ruumiin löytäneitä kuulusteltiin. Kaksi heistä oli juutalaista. He tunnustivat saanensa juutalaisilta tehtävän laskea ruumis mereen ja että ennen sitä alaston ruumis oli puettu jonkun naisen antamiin vaatteisiin.
Tapaus näytti sitovasti todistetulta. Alliance Israélite Universelle tuli apuun ja tapauksesta tuli suuri skandaali. 7. joulukuuta 1882 kolme Budapestin professoria tutki joesta löydetyn jo haudatun ruumiin uudestaan, tai oikeastaan vain sen palasen. Jos ruumis oli Eszterin, se tutkittiin 8 kk kuoleman jälkeen, jos se oli noin 10. kesäkuuta kuolleen tuntemattoman naisen ruumis, se tutkittiin 6 kk kuoleman jälkeen. Kuten saattaa odottaa, ruumista ei enää voinut tunnistaa. Professorien mielestä ruumis oli Eszterin. Oikeuden tuomari määräsi Kansallisen Lääketieteellisen Neuvoston tutkimaan ruumiin. He vahvistivat alkuperäisen lääkäreiden tutkimuksen tulokset, ruumis ei ollut Eszterin. Puolustus hankki ylimääräisen asiantuntijan, joka ei tutkinut ruumista vaan päätteli jo saaduista raporteista, että ruumis oli Eszterin, koska sillä oli päällään Eszterin vaatteet.
- marraskuuta 1883 pidettiin lopullinen oikeuskäsittely. Móritz Schorz, tähän aikaan jo 16-vuotias, edelleen todisti isäänsä ja muita vastaan ja väitti katsoneensa tapausta avaimenreiästä puolesta tunnista tuntiin. Puolustus järjesti rekonstruktion. Synagoogan sisemmän oven avaimenreiästä ei voinut nähdä kuin noin puolen metrin levyisen alueen. Móritzin todistus hylättiin ja syytetyt vapautettiin.
Móritz Schorfin todistus oikeudessa ei ollut aivan rehellinen. Móritz kertoi 21.5.1882 pidetyssä kuulustelussa, ettei itse ollut huoneessa vaan oli nähnyt murhan avaimenreiästä, mutta 19.5.1882 Samuel oli jo kertonut kuulustelussa tutkivalle tuomari Barylle, että Móritz oli yksi miehistä, jotka kantoivat Eszterin ruumista. Móritz oli ilmeisesti ollut sisällä huoneessa eikä katsonut tapahtumia avaimenreiästä. 21.5.1882 pidetyssä kuulustelussa Móritz kertoi kaikki murhan yksityiskohdat.
Móritzin kertomuksen voi aiheellisesti hylätä, mutta tapauksessa oli Móritz todistusta vakuuttavampi todiste syyllisyydesta. Ensimmäisessä lääkäreiden tekemässä tutkimuksessa todettiin, että joesta löytynyt ruumis ei ollut Eszterin, mutta sillä oli yllään Eszterin vaatteet. Vain Eszterin kidnappaajalla saattoi pukea ruumiin Ezsterin vaatteisiin. Ruumiin löytyminen auttoi vain syytettyjä, joten ruumiin Eszterin vaatteisiin pukenut ja jokeen heittänyt taho oli syytettyjen ystävät. Ruumiin löytäjien tunnustusten mukaan ruumiin ja vaatteet heille antaneen henkilöt olivat juutalaisia. Ruumista enää voitu tunnistaa 6 kk kuoleman jälkeen, silti myös tämä todiste hylättiin. Syytetyt vapautettiin, mutta epäilyt syyllisyydestä eivät ole hälvenneet.
Hellmut Schrammin kirja Jewish Ritual Murder (1943) sisältää Móritzin lausuntoja ja muita kiinnostavia yksityiskohtia, kun vain jaksaa kaivaa tapauksen faktat natsien antisemitismin seasta.
Kievin vuoden 1913 rituaalimurhaoikeudenkäynnin tausta oli seuraava: Venäläispoika Andrei Yustschinsky löytyi murhattuna 47 pistohaavaa ruumiissaan. Vain 1/3 verestä oli jäljellä ruumissa. Haavoja olivat antaneet useat tekijät. Haavat oli annettu uhrin eläessä ja tarkoitus oli ollut tuottaa mahdollisimman suurta kipua. Kuolinsyy oli kaksi pistoa sydämeen kun uhri oli jo menehtymässä verenvuotoon. Ruumis oli kannettu maakuoppaan kuolonkankeana ja murhattu toisaalla. Ruumis löydettiin läheltä tiilitehdasta. Ensin poliisi syytti murhasta äitiä ja isäpuolta, mutta lopulta syytteet kohdistuivat juutalaiseen nimeltä Mendel Beilis. Alueella oli juutalaisten omistama tiilitehdas. Tehtaan sairaala oli muutettu hasidi-juutalaisten rukouspaikaksi. Kaksi pikkulasta, Zhenya ja Valya, kertoivat, että Beilis oli yrittänyt kaapata Zhenyaa, mutta hän pääsi pakoon. Andrei jäi kiinni ja he näkivät kuinka Beilis ja muut miehet raahasivat Andrein mukanaan. Lasten kertomus oli syyttäjän kannalta ratkaiseva todiste Beilisiä vastaan.
Tapaus johti kansainvälisiin vetoomuksiin Beilisin puolesta. Zhenya ja Valya kuolivat oikeudenkäynnin aikana, ilmeisesti salaisen poliisin myrkyttämänä. Päätodistajien Zhenyan ja Valyan kuoltua Beilisia vastaan ei ollut todisteita, joten oikeus totesi Beilisin syyttömksi. Oikeus kuitenkin totesi, että Andrein murha oli rituaalimurha, murha oli tapahtunut juutalaisten omistamassa tiilitehtaassa ja että tiilitehtaassa oli juutalaisten rukoushuone. Oikeudenpäätös siis käytännössä totesi juutalaisen rituaalimurhan todelliseksi.
Kaikissa kolmessa tapauksessa juutalaiset yrittivät lahjoa poliitikkoja, poliisia ja syyttäjän todistajia. Juutalaiset voittivat oikeusjutut pääosin ja länsimaisten vaikuttajien lehdistön avulla, mutta on väärin väittää, että syytetyt olisi puhdistettu syytteistä. Damaskuksen tapauksessa syytetyt tuomittiin eikä heitä todettu syyttömiksi, Kievin tapaus todettiin rituaalimurhaksi ja Tiszlaeszlarin tapaus herättää epäilyksiä.
Viimeinen rituaalimurhaoikeudenkäynti oli Kievin tapaus vuonna 1913. Natsit syyttivät juutalaisia rituaalimurhista aina Toisen maailmansodan loppuun. Puolassa oli Kielcen tapaus vuonna 1946. Juutalaisia ei ole syytetty rituaalimurhista vuoden 1948 jälkeen. Epäilyttävin vuoden 1948 jälkeinen tapaus on ehkä seuraava: The New Yor Times julkaisi 14. huhtikuuta 1989 uutisen, jossa kerrottiin että yli 30 vuotta vanha luuranko löytyi Manhattanilla Eldridge Streetillä sijaitsevan synagoogan kellarista kivihiilikasan alta. Luurangon sukupuolta ei saatu selville, mutta se ehkä kuului alle kaksikymppiselle naiselle. Synagoogassa usein käyvä tuomari Paul Bookson ei osannut sanoa kenen luuranko kellarissa oli. Vuodesta 1948 vuoteen 1989 on 41 vuotta. Luuranko voi liittyä johonkin aivan toiseen rikokseen, mutta jos luuranko kuului rituaalimurhan uhrille, sen täytyy olla vähintään 41 vuotta vanha. Kymmenen kirouksen riitin tehtävä oli synnyttää eksoduksen vitsaukset ja veren tehtävä oli suojella vitsauksilta ja lunastaa synnit, jotta kansan osa voi palata maahansa. Riitin tehtävä päättyi eksodukseen eikä sen suorittamiseen vuoden 1948 jälkeen ole mitään syytä.
Pedofiilit yhä murhaavat lapsia ja rituaalimurhia edelleen tapahtuu Afrikassa ja eräissä saatanallisissa kulteissa, mutta nämä murhat eivät omaa samoja rituaalimurhan piirteitä eikä juutalaisia ole niistä syytetty.
Keskiajalla verellä oli toinenkin käyttötarkoitus, kuten Ariel Toaff kertoo kirjassaan. Kuivattua verta käytettiin keskiajalla lääkkeenä sekä juutalaisissa että ei-juutalaisissa piireissä. Verellä käytiin kauppaa ja verta hankittiin sekä vapaaehtoisilta veren luovuttajilta että murhaamalla ihmisiä.
Juutalainen perinteinen lääketiede kuului käytännön kabbalaan ja veren lääkekäytöllä oli sidos eksodustarinaan. Kymmenen kirouksen riitti liittyi juutalaislegendaan, jonka mukaan eksoduksen faaraolla olisi ollut lepra ja hän olisi hoitanut sitä verikylvyillä: 150 juutalaista lasta olisi tapettu aamuin ja illoin faaraon verikylpyä varten. Legendan alkujuuri lienee Pliny Vanhemman kirja Naturalis Historiae, jossa kerrotaan, kuinka Egyptin vanhat kuninkaat kylvivät ihmisveressä lepran hoitokeinona. Tähän lepralääkkeeseen uskottiin Euroopassa aina 1700-luvulle asti.
Kyseistä legendaa ei löydy Raamatusta, mutta midrashissa on legendasta sellainen muoto, jossa faarao vain oli aikeissa tappaa lapset, mutta heitä ei tapettu. Keskiajan ashkenazi-juutalaiset uskoivat toisin. He uskoivat, että juutalaiset lapset todella tapettiin.
Verta käytettiin myös verikylvyissä, joiden uskottiin auttavan moneen vaivaan. Vampyyrina pidetyn, unkarilaiseen Báthory-sukuun kuuluneen herttuatar Erzsébet Báthoryn väitetään kylpeneen tyttöjen veressä. Nykytutkijat eivät pidä Erzsébet Báthorya vampyyrina, mutta tutkijat ovat varsin yksimielisiä sen suhteen, että hän tappoi ja kidutti kymmeniä tai satoja tyttöjä.
Erzsébet Báthory luultavasti tarvitsi verta nuorentumiskylpyihin.
Legendan mukaan Ranskan kuninkaan Luis XI:nnen lääkäri olisi suositellut hänelle verikylpyä, mutta ei ole selvää ottiko kuningas verikylpyjä. Luis XI:nnen lääkäri oli Jacques Coitier, joka Victor Hugon kirjassa Notredamen kellonsoittaja esiintyy nimellä Jacques Coictier.
Kyseisen hoitomuodon alkuperä ei ole tiedossa, mutta se saattaa liittyä istukan parantaviin vaikutuksiin. Istukassa on erilaisia entsyymejä ja kemikaaleja, joilla on parantavaa vaikutusta varsinkin ihosairauksiin. Myös lepran hoidossa tuloksia on saatu. Useimmat imettäväisethän syövät istukan: sen sisältämät aineet ovat emolle hyödyllisiä. Istukan kemikaalit myös hidastavat vanhenemista ja kiinalaisessa lääketieteessä sitä on tähän tarkoitukseen käytetty. Ehkä vauvan verellä tarkoitettiin alunperin istukan verta, tai vauvan ja istukan veressä on samoja aineita.
Veren käyttö taikoihin, lääkkeeksi ja verikylpyihin selittää sen, että keski- ja uudella ajalla löytyi ruumiita, joista veri oli valutettu tyhjiin. Osassa rituaalimurhatapauksista, joissa juutalaisia epäiltiin, syytetyt kertoivat hankkineensa verta lääkkeeksi. Osassa näin ei ollut, kuten hyvin dokumentoidussa Trentin Simonin murhassa.
Kuten Toaff kertoo, juutalaisuuteen on aina kuulunut verisymboliikkaa: pääsiäisen uhrilampaan verellä maalatut ovenpielet, ympärileikkauksen veri eksoduksen alussa, faaraon verikylpy, liiton veri Aabrahamin uhratessa Iisakin.
On selvää, että nykyään ei murhata ihmisiä veren saamiseksi. Elinkauppa on toinen asia – sitä tapahtuu kehitysmaissa.
Jatketaan muihin juutalaisia vastaan kohdistettyihin keskiaikaisiin syytöksiin. Myös nämä syytökset saattavat selittyä saman ääriryhmän toimina. Niitäkään ei voi oletusarvoisesti pitää keksittyinä syytteinä tutkimatta asiaa.
Ehtoollisleivän häpäiseminen tarkoittaa ehtoollisleivän varastamista kirkosta ja varastettujen leipien pistelemistä terävillä esineillä. Kyseessä on taikuuden muoto, jota nykyaikana pidettäisiin varsin harmittomana. Silti ehtoollisleipien häpäiseminen oli uskontoa loukkaava teko. Jos sellaista tapahtui, se saattoi olla syynä juutalaisvastaisiin mellakoihin. On olemassa todistajalausunto, jonka mukaan eräs nainen oli varastanut kirkosta ehtoollisleipiä ja myynyt ne juutalaisille, joten luultavasti tällaista tapahtui keskiajalla. Ehtoollisleivän pistely on symbolinen muoto syntiuhrin kiduttamisesta.
Juutalaisia tuomittiin pari kertaa kaivojen myrkyttämisestä. Juutalaisilla oli oma kaivonsa ja väitteen mukaan he olisivat saastuttaneet kristittyjen käyttämän kaivon. On mahdotonta sanoa tapahtuiko keskiajalla mitään tällaista. Lähteiden mukaan juutalaiset todettiin syyllisiksi. Enempää asiasta ei tiedetä. Epäiltiin myös, että juutalaiset olisivat levittäneet Mustaa Surmaa kaivoja myrkyttämällä, mutta ruton levittämiseen se ei ole paras tapa.
Näissä syytöksissä tulee ensin kysyä miksi ihmeessä juutalaiset olisivat halunneet tappaa kristittyjä, mutta juuri sitä messiaaniset juutalaiset halusivat. Taustalla on eksodustarina. Kristityt vastasivat Edomin kuninkaita ja Kanaanin maan amelekiläisiä, joka tuli armotta hävittää sukupuuttoon. Kymmenen kirouksen riitissä kabbalistit loitsuivat vitsauksia kristittyjen vaivaksi, kuten Mooses kuritti Egyptiä vitsauksilla. He eivät niinkään vihanneet kristittyjä, he halusivat kansan palaavan kotimaahansa. Sen täytyi tapahtua kuten profetioissa sanotaan.
Ketään kristittyä ei olisi haitannut se, että kabbalistit lausuivat kirouksiaan ja kaatoivat viiniään maahan. Ongelma on siinä, että kabbalistille kirous oli vain rekvisiittaa.
Vitsaukset ovat ihmeitä. Kabbalistit tekivät monia ihmeitä, mutta heidän ihmeensä eivät toteutuneet loitsun voimalla tai Jumalan tahtoon luottamalla. Tyypillinen kabbalistinen ihme on sellainen, jossa kabbalisti lupaa ihmeen ja köyhä mutta jumalaapelkäävä rabbi löytää aamulla ikkunalaudaltaan leivän, jonka sisällä on raha. Luonnollisesti joku kabbalistin apulainen oli yöllä salaa vienyt leivän ikkunalaudalle. Vastaavalla tavalla kirouksissa manatut vitsaukset täytyi toteuttaa. Itsestään ne eivät toteutuneet.
Mustan Surman levittämisestä syytettiin noitia ja vampiireita, mutta useimmiten juutalaisia. Nykyään tiedetään, että ruttoa levittää kirppu ja kirpun luonnollinen isäntä on musta rotta.
On varmaa, että useimmat Euroopan ruttoepidemiat johtuivat mustan rotan levittämästä rutosta, mutta eräissä tapauksissa ruttoa levittivät ihmiset. Venäläisten kerrotaan levittäneen ruttoa sotatoimena. Musta Surma alkoi sillä, että turkkilaiset piirittäjät heittivät katapultilla ruttoon kuolleita Krimillä sijainneeseen venetsialaisten kaupunkiin. Rottia tässä ei tarvittu.
Euroopan Musta Surma siis alkoi ihmisten, ei rottien toimesta. Levisikö se Euroopassa ihmisten vai rottien toimesta? Kysymys on avoin. Musta Surma levisi kauppareittejä pitkin ja laskelmien mukaan se levisi liian nopeasti rottien levittämäksi. Aikalaistarinoissa ei kerrota, että rotat olisivat nousseet kaupunkien kaduille, kuten olisi tapahtunut rottien levittämässä rutossa: kuoleva rotta tulee kolostaan kadulle. Yhdessa tunnetussa tapauksessa, jossa lähes koko kylä Englannissa kuoli ruttoon, sairaus tuli kaupunkiin kangaspakassa, ei rottien mukana.
Painavin syy epäillä rottia Mustan Surman levittäjiksi on se, että Euroopassa levisi samaan aikaan kaksi ruttokantaa. Toinen tuli Venetsiasta ja sen historian voi jäljittää turkkilaisiin. Toinen lähti leviämään Hollannista. Tämän toisen kannan alkuperää ei tunneta. On ehdotettu, että se olisi tullut Norjasta, mutta kylmässä Norjassa ei ollut kotiperäistä ruttokantaa. On epätodennäköistä, että kaksi eri ruttokantaa olisi sattumalta levinnyt samaan aikaan.
Jos ruttoa levitettiin, kuka sitä levitti? Juutalaiset oli karkoitettu monesta Euroopan maasta, mutta juutalaisia kauppiaita edelleen kierteli Euroopassa kauppamatkoilla. Vain Puola salli juutalaisten asettua pysyvästi maahan. Musta Surma levisi lähes kaikkialle Eurooppaan, mutta se kiersi Puolan. Myöhemmät ruttoepidemiat levisivat myös Puolaan, mikä osoittaa ettei Puolalla ole luonnollisia suojia kulkutautien leviämiselle. Puolan lisäksi Mustalta Surmalta säästyivät vain pieni ja vuoristoinen Espanjan alueen, jota suojelevat luonnonesteet, ja kaksi Italian kaupunkia, jotka sovelsivat tiukkoja karanteenimääräyksiä.
Aikalaiset epäilivät Mustan Surman levittäjiksi noitia ja juutalaisia. Käytännön kabbalistit olivat kumpaakin. Jacob Frankin sanontojen kokoelmassa on kertomus, jossa Frank kertoo, että yleisesti tiedetään, että ruttoon sairastuneelta ei saa ottaa rahaa, mutta hän käski ystäväänsä tekemään juuri päinvastoin: ostamaan ruttoon sairastuneilta kaikkea mitä heillä oli, mutta ystävän ei tullut antaa sairastuneille rahaa. Sairastuneet kuolivat saamatta maksua tavaroistaan, mutta Frank ja hänen ystävänsä eivät koskaan sairastuneet.
Tarinassa Frank ystävineen saa ruton saastuttamia tavaroita. He eivät voi niihin koskea. He ilmeisesti myyvät ne muille tartuttaen tahallaan ostajiin ruton. Ostajat varmasti kuuluivat Edomiin, siis kristittyihin. Zohar lupasi, että Jumala kostaisi Edomille lopun aikoina. Frank ystävineen vain auttoi hieman. Frankin tarina toivottavasti on keksitty kertomus, mutta se saattaa selittää mitä tapahtui Mustan Surman aikoina. Kauppiaat ottivat ruttoon sairastuneilta tai kuolleilta heidän omaisuutensa ja kauppasivat sen muualla, varoen itse koskemasta tavaroihin. Kauppiaat tiesivät levittävänsä ruttoa, mutta jos he olivat kabbalisteja, he tekivät sen tahallaan: teko oli Jumalan kosto kristityille, siis Edomille eli Eesaulle, jota Jumala vihasi. Kostoon oli syitä: juutalaisia oli karkoitettu monesta maasta ja myös tähän aikaan messiaaniset odotukset olivat korkealla.